You are currently browsing the tag archive for the ‘meditaatio’ tag.

 

 

“Aivan kuten liealla tolppaan sidottu koira joutuu kävellessään kiertämään tuon tolpan ympäri; seistessään se seisoo tuon tolpan vieressä; istuessaan se istuu tuon tolpan vieressä ja maatessaan se makaa tuon tolpan vieressä.

Samaan tapaan tavanomainen henkilö, joka ei ole perehtynyt harjoitukseen, ajattelee kokemuksesta: ‘Tämä on minun, tämä on itseni, tämä on se mitä olen’. Hän kiertää kokemustaan kuin liealla tolppaan sidottu koira.’”

-Samyutta Nikaya 22 ¹

“Sosiologisen paradoksin mukaan ihmiset luovat yhteiskunnan, mutta yhteiskunta rakentaa myös ihmisiä. Taloudelliset ja poliittiset järjestelmämme eivät ole hengellisesti neutraaleja; ne iskostavat mieleen tiettyjä arvoja, kuten kilpailuhenkistä individualismia, rahakeskeisyyttä, konsumerismia, kansallismielisyyttä ja militarismia, ja lamauttavat samalla yhteisöllisyyden, anteliaisuuden, empatian ja myötätunnon kaltaisia arvoja.”

David Loy

Aiemmin kirjoitin kuinka meditaatioharjoitus voi avata radikaalisti vapauttavan ja kokemukseen perustuvan näköalan ihmisyyteen. Harjoitus voi johtaa syvään irtipäästämiseen jolloin intuitiiviset vaikutelmamme oman itsemme olemassaolosta ja persoonallisen identiteetin rajoittavista kahleista alkavat liueta ympäriltämme. Tämän myötä käsityksemme elämästä, ihmisyydestä ja itsestämme muuttuu perinpohjaisesti.

Nirodhan perustamisen aikoihin, kun olimme järjestämässä ensimmäisiä retriittejä Suomessa uskoin vakaasti harjoituksen yhteiskunnalliseen muutosvoimaan: jos vain useammat ihmiset pääsisivät kiinni näihin  harjoituksiin ja niiden avaamiin kokemuksellisiin näköaloihin, maailma muuttuisi väistämättä. Kuinka kukaan voisi jatkaa osallistumistaan luontoa tuhoavaan merkityksettömään kulutukseen, kun vaikutelma kokemuksen ytimessä olevasta minuudesta, jonka tarpeita kulutusyhteiskunta pyrkii niin neuroottisesti tyydyttämään, paljastuukin rakentuneeksi vaikutelmaksi, jonka takana ei ole mitään todellista substanssia? Meditaatioharjoituksen hedelmät ja oivallusten vaikutukset virtaisivat vapaasti yksilön kokemuksesta valveutuneena ja myötätuntoisena toimintana ympäröivään yhteiskunnalliseen todellisuuteen ja muokkaisivat instituutioita ja rakenteita mennessään.

Tämäntyyppinen idealismi ei rajoitu ainoastaan ympäristötietoisiin meditaatiopiireihin. Myös ympäristö- ja ilmastoaktivistit puhuvat uuden paradigman, kulttuurin muutoksen ja henkilökohtaisen transformaation tarpeesta ilmastonmuutoksen, kasvavan populaation ja ehtyvien luonnonvarojen maailmassa. Epämiellyttävä totuus on, että me kaikki osallistumme kollektiivisen ympäristökatastrofin edistämiseen yksinkertaisella arkielämällämme. On hyvin vaikeaa elää nyky-yhteiskunnassa kuluttamatta ja osallistumatta erillaisiin ympäristöä tuhoaviin ja ihmisiä sortaviin tuotantoketjuihin. Ongelmat ovat järjestelmän rakenteissa ja usein me ylläpidämme noita rakenteita omalla toiminnallamme, tai vielä useammin toimimattomuudellamme.

Arkisen toimintamme kautta rakennamme ja ylläpidämme myös tietynlaista ihmiskuvaa, joka on seurausta kulutusyhteiskunnassa eletystä elämästä. Mutta kuten kuten Clive Hamilton kuvaa artikkelissaan Consumerism, self-creation and prospects for a new ecological consciousness, tämä ihmiskuva on myös yksi merkittävä edellytys kulutusyhteiskunnan toiminnan jatkumiselle. Kaupallisuuden läpäisemässä kulttuurissa ihminen pyritään kuvaamaan kuluttajana, jonka onnellisuus perustuu halujen tyydyttämiselle. Tämä yksinkertaistava ihmiskäsitys ohjaa meitä osallistumaan kulutuksen kierteeseen. Kun ostan uuden puhelimen, minusta tulee sen omistaja, ja samalla alan mielikuvituksessani liittää omaan persoonaani tietoisesti rakennetun brändi-imagon piirteitä. Osallistun sosiaaliseen peliin, jossa identiteettini ja statukseni rakentuu omaisuuteni ja varallisuuteni ympärille. Kaikki tämä perustuu myös syvemmällä tasolla itsekäsityksen varaan: niin kauan kun uskon olevani erillinen subjekti ja toimija, olen potentiaalisesti tämän järjestelmän vieteltävissä. Elän tiukassa lieassa, elämäni ja huomioni pyörii merkityksettömien ja epätyydyttävien asioiden ympärillä.

Onkin siirryttävä tästä ahtaasta ja luonnonvaroja holtittomasti haaskaavasta ihmiskuvasta uudenlaisiin tapoihin käsittää koko olemassaolomme. Mutta pelkkä uuden käsitteistön omaksuminen tai uudenlaiset tavat ajatella eivät riitä. Tarvitaan suoraa meditatiivista näkemistä, joka muuttaa ymmärryksemme ja kokemuksemme omasta olemassaolostamme ja vaikuttaa sen kautta myös arvoihimme ja toimintaamme. Siinä missä Max Weber visioi protestanttisen työetiikan varhaiseksi kapitalismin ajuriksi, voitaisiin radikaalit meditatiiviset oivallukset ja niiden varaan rakentuva arvomaailma nähdä optimistisesti katalyytteina  uudelle kulutuksenjälkeiselle yhteiskuntajärjestykselle.

Seurattuani nyt kuitenkin jo tovin sekä omaa, että muiden ympärillä olevien harjoittajien elämää, olen harmikseni joutunut palaamaan maan pinnalle korjaamaan utooppisimpia unelmiani arkitodellisuuden kanssa yhteensopivimmiksi. Meditaatiokokemuksistani huolimatta vegaaniruokavalioon siirtyminen eteni jälkikäteen katsottuna omalla kohdallani melko hitaasti, vaikka tiesinkin sen jo pitkään eettisesti ja ympäristön kannalta oikeaksi päätökseksi (proteiinin saanti huolestutti ja kaikkea). Lensin edelleen säännöllisesti retriiteille Englantiin vaikka, kuten kaikki muutkin maailman ihmiset, tiesin edistäväni teoillani ilmastonmuutosta. Tämän perustelin itselleni arvioimalla retriittien hyödyt hiilijalanjäljen haittoja suuremmiksi (ja tämä on tietenkin monisävyisempi arvokeskustelu itsessään). Mutta jos oman retriittien kyllästämän elämäni yhteiskunnallinen bodhisattva-aste on vielä toistaiseksi jäänyt laimeahkoksi, on muualla mennyt vielä huonommin.

Toisen maailmansodan aikana Japanissa zen-buddhalaisuus valjastettiin ultranationalistisen imperialisimin ideologiseksi ruoskaksi, jota käytettiin väkivallan ja sotarikosten oikeuttamiseen. Brian Victoria kuvaakin artikkelissaan Violence-enabling Mechanisms in Buddhism kuinka ei-itseyteen liittyviä opetuksia sovellettiin brutaalin sotilaskurin ylläpitämiseen ja taistelukuoleman tyyneen ja iloiseen kohtaamiseen. Tuhannet nuoret kamikazelentäjät iskeytyivät koneissaan amerikkalaisten hävittäjäalusten kylkiin kansallismielisen itsettömän uhrausmentaliteetin siivittäminä. Mikä meni pieleen?

Pintapuolisesti meditaatioharjoitus vaikuttaisi olevan yksiselitteisen henkilökohtaista toimintaa: istun hiljaa paikallani, useimmiten silmät suljettuina, ja syvennyn tarkkailemaan omaa kokemustani. Toisinaan meditaatiosta nousevat kokemukset ja oivallukset saattavat vaikuttaa vapauttavasti elämääni ja olemukseeni: ymmärrän jotain omasta psykologiastani ja mielestäni ja alan nähdä asiat uudella vapauttavalla tavalla. Kyse on kuitenkin aina omasta sisäisestä kokemuksestani. Olisikin helppoa ajatella, että harjoitukseni on jotenkin yhteiskunnan arvojen vaikutuspiirin ulkopuolella.

Japanin esimerkki on kuitenkin hedelmällistä materiaalia meditatiivisyhteiskunnalliselle pohdinnalle. Se on elävä muistutus siitä, kuinka meditaatio-opetukset ja oivallukset tapahtuvat aina jossain yhteiskunnallisessa kontekstissa, ja niitä voidaan myös soveltaa ja tulkita moraalisesti kyseenalaisilla ja korruptoituneilla tavoilla pitkään harjoittaneiden yhteisöjen konsensuksella.

Ylipäänsä erilaiset valtarakenteet määrittelevät usein meille huomaamattomilla tavoilla, kuinka asioista keskustellaan ja millaisia näkemyksiä viljellään. Nyt kun meditaatio on rantautumassa valtavirtakulttuuriin ja mindfulnessista on syntymässä miljardien arvoinen ala, onkin mielenkiintoista pysähtyä pohtimaan millaiset valtarakenteet ja oletukset määrittelevät siihen liittyviä käsityksiä. Onko mahdollista että mekin harjoittajina olemme omalla tavallamme joidenkin moraalisesti kyseenalaisten oletusten sokaisemia? Olisi helppoa ajatella, että mindfulness ja meditaatio nykyisessä yksilökeskeisessä hyvinvointi- ja terapiaviitekehyksessään olisi puhtaan harmitonta ja poliittisesti neutraalia toimintaa. Mutta mitä neutraalius tarkoittaa maailmassa, joka on suistumassa raiteiltaan ilmastonmuutoksen ja ympäristöongelmien kanssa? Näennäinen kannoista pidättyväisyys, joka ei kyseenalaista ympäristötuhoon johtavaa järjestelmää, antaa sille samalla hiljaisen tukensa ja hyväksyntänsä. Tähän ollaankin jo onneksi heräämässä buddhalaisessa maailmassa: kriittisten äänten määrä kasvaa ja harjoituksen vaikutuksia pohditaan enenevässä määrin suhteessa yhteiskuntaan ja ympäristöön.

Anattaan, eli ei-itseyteen liittyvät tekniikat ja opetukset sisältyvät buddhalaisessa perinteessä osaksi tyhjyysharjoituksia. Nämä ovat meditatiivisia lähestymistapoja, jotka paljastavat harjoittajalle kuinka kaikki ilmiöt ja vaikutelmat ovat mielessä rakentuneita ja vailla sellaista olemassaoloa, jonka intuitiivisesti liitämme niihin. Perinteessä tyhjyysharjoituksia pidetään äärimmäisen vapauttavina ja myötätuntoa avaavina menetelminä, mutta taitamattomasti ymmärrettyinä niiden sanotaan olevan kuin myrkkykäärme, johon yrittää tarttua hännästä.

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Ainakaan ihmiskuvan tai itsekäsityksen suhde yhteiskuntaan ja moraalisen toimintaan ei ole mitenkään yksiselitteinen. Meditaatioharjoitus voi tosiaan avata radikaalisti vapauttavia perspektiivejä kokemukseen ja ihmisyyteen, mutta nämä ei-itseyteen liittyvät oivallukset yksin eivät näyttäisi mitenkään takaavan valaistunutta moraalista toimintaa. On myös sanomattakin selvää, että ihmiset vailla näitä kokemuksia voivat toimia moraalisesti ja yhteiskunnallisesti suoraselkäisillä tavoilla. Harjoituksellisella tasolla onkin mielenkiintoista jäädä pohtimaan millaiset meditaatioon liittyvät tulkinnat ovat aikamme myrkkykäärmeitä, ja minkälaisia dharmatulkintoja aikamme tarvitsee. Henkilökohtaisemmalla tasolla voi pysähtyä miettimään mitä tarkoittaisi elää todeksi oivalluksiaan tai kokemuksiaan ei-itseydestä ja vapauttaa itsensä lieasta tässä ilmastonmuutoksen, epätasa-arvon ja syvenevän ympäristötuhon maailmassa.

 


¹ Otin runollisia vapauksia käännöksessä englannista.

Aiheista kiinnostuneille harjoittajille vinkkinä dharmaseedistä löytyvä puhe The Meditator as Revolutionary.

Kokemuksemme, ruumiillisuutemme, tunteemme, ajatuksemme ja havaintomme muodostavat välittömimmän ja läheisimmän osan elämäämme. Tavanomainen intuitiivinen suhteemme moniin näistä asioista on luontaisesti syvästi samaistuva: kun kokemuksessamme tapahtuu jotain, helposti tulkitsemme sen olevan osa itseämme tai tarkoittavan jotain meistä jollain perustavanlaatuisella tasolla. Kun kehossa ilmenee jotain epätavallista tai epämiellyttävää, saatamme luonnollisesti huolestua ja miettiä mitä minulle tapahtuu. Kun joku toimii meitä kohtaan mielestämme loukkaavalla tai epäoikeudenmukaisella tavalla, vihan tai loukkaantumisen tunteet tuntuvat olevan kiistaton osa meitä. Näemme itsemme elämän keskiössä olevana toimijana tai kokevana subjektina, tuntevana ja ajattelevana kehon ja mielen kokonaisuutensa, joka matkaa elämän ja tapahtumien läpi suhteessa toisiin samankaltaisiin kehomieliin. Samaistumisen takia onnellisuutemme ja hyvinvointimme on tiukasti sidottu kokemustemme sisältöön.

Meditaatioharjoitukseni alkuaikoina olin jotenkin onnistunut sisäistämään ajatuksen että jossain vaiheessa tulisi jokin kokemus joka muuttaisi minut. Muistankin, kuinka jossain tilanteessa kerroin innokkaasti siitä tai tästä meditaatiokokemustani eräälle opettajalle, ja hän totesi (mielestäni silloin hiukan latistavasti) kaikkien kokemusten olevan oikeastaan toissijaisia. Hänen mukaansa meditatiivisen ymmärryksen kannalta paljon hedelmällisempää oli kiinnittää huomiota siihen, millainen suhde kokemukseen on.

En silloin ihan tajunnut mitä tämä opetus saattaisi tarkoittaa ja olin joka tapauksessa melko vakuuttunut omista käsityksistäni: ehkäpä tämä tyyppi ei ollut vain kokenut oikeita kokemuksia ja joutui siksi selittelemään jostain suhteesta kokemukseen. Oli miten oli, minulla oli jo kaikenlaisia kokemuksia ja hyvää tarkoittava lausahdus ei tainnut tehdä syvääkään naarmua käsityksiini. Oikeastaan vasta vuosia myöhemmin nämä näkemykset alkoivat vaikuttaa merkityksellisellä tavalla siihen kuinka meditoin.°

Buddhalainen filosofia ja meditaatioharjoitus voivat avata poikkeuksellisen radikaalin suoraan meditatiiviseen näkemiseen perustuvan tavan ymmärtää ihmisyyttä ja identiteettiä. Perinteisen buddhalaisen psykologian mukaan kärsimys johtuu takertumisesta, siis eräänlaisesta taitamattomasta suhteesta kokemukseen. Meditaatioharjoituksen kautta voimme kuitenkin tulla tietoiseksi tästä takertumisesta ja sen myötä voimme alkaa myös tulla toisenlaiseen suhteeseen kokemuksemme kanssa.  Buddha onnistuikin kuvaamaan asiaa hyvin selkeäsanaisesti jo 2500 vuotta sitten. Na Tumhaka Suttassa Buddha keskustelee aiheesta Jetan Lehdossa munkkiensa kanssa näin:

“Päästäkää irti siitä, mikä ei ole teidän. Irtipäästämisenne johtaa teidän pitkäaikaiseen onneenne ja hyötyynne.

Kuvitellaan, että henkilö tulee tänne Jetan Lehtoon. Hän kerää ruohoa, risuja, oksia ja puiden lehtiä, polttaa ne ja tekee niille mitä lystää. Tulisiko teille mieleen ajatus ’Tämä henkilö kerää, polttaa ja tekee meille mitä lystää.’?”

“Ei, herra. Miksikö? Koska nuo asiat eivät ole meidän itsemme, ne eivät liity meihin mitenkään.”

“Juuri samalla tavoin, munkit, silmä ei ole tiedän: päästäkää irti siitä. Irtipäästämisenne johtaa teidän pitkäaikaiseen onneenne ja hyötyynne. Mitä tahansa ilmeneekään suhteessa silmän aistikontaktiin, oli se sitten miellyttävää, epämiellyttävää tai neutraalia, tämäkään ei ole teidän: päästäkää irti siitä. Irtipäästämisenne johtaa teidän pitkäaikaiseen onneenne ja hyötyynne.”

Teksti jatkuu ja käy läpi kaikki aistikentät, mielen mukaan lukien, kehottaen luopumaan kaikesta samaistumisesta aistielimiin ja näiden objekteihin, jotka ovat kuin ruohoa, puiden lehtiä ja risuja. Samaan henkeen thaimaalainen meditaatiomestari Buddhadhasa Bhikkhu käyttää opetuksessaan palinkielistä termiä patinissaga, jonka hän kääntää luontoon palauttamiseksi tai takaisin heittämiseksi¹. Vertaus kuvaa meditatiivista muutosta suhteessamme mielen ilmiöihin: harjoituksen avulla voimme luopua hetkeksi samaistumisestamme sekä omistajuudestamme ja palauttaa aistikokemuksen takaisin luonnonilmiöksi. Harjoittaja siirtyy havaitsemistapaan, jossa näkee mielen ilmiöt metsässä sammaloituvan kannon kaltaisina asioina. Tämä on syvällisesti vapauttavaa. Kun emme samaistu havaintoihimme, ei olekaan enää väliä ovatko ne miellyttäviä tai epämiellyttäviä. Mieli alkaa tyyntyä ja alamme huomata kuinka suuri osa vaikeuksistamme elämässä onkin johtunut huomaamattomasta samaistumisestamme ja takertumisestamme kokemuksiin ja niiden sisältöön.

Tämä kaikki saattaa kuulostaa mahtavalta teorialta, mutta meditaatioon liittyvä teoriat ovat hyödyllisiä vain siinä määrin, kun niitä voi soveltaa elävään kokemukseen. Tästä meditaatioharjoituksessa onkin osittain kyse: erilaisten näkökulmien soveltamisesta ja niiden vaikutusten tutkimisesta.

Meditoidessa ei-itseyden teemaa voi kiinnittää huomionsa mielen ilmiöiden spontaaniin ilmestymiseen ja katoamiseen. Tämän voi aloittaa sellaisista kohteista, joihin ei yleensä samaistu, kuten vaikkapa ympäristön äänistä (harvemmin kukaan arkitietoisuudessaan kokee olevansa linnunlaulun ääni). Meditaatiossa voi huomata kuinka nämä äänet ilmestyvät ja katoavat itsestään kokemuksessa: minulla ja toiveillani ei ole mitään roolia niiden ilmenemisessä. Tämän huomaaminen ei vaadi mitään erityistä ponnistelua, mieli voi olla rento ja vastaanottavainen. Kun on tehnyt tätä aikansa, voi siirtää huomionsa kehon tuntemuksiin ja huomata kuinka näiden luonne on samankaltainen kuin ympäristön äänten: aivan kuten ympäristö synnyttää ääniä, kehokin synnyttää tuntemuksia.

Harjoituksen edetessä tämän disidentifikaation voi ulottaa ajatuksiin, tunteisiin, kaikkiin mielen kohteisiin ja lopulta myös havaitsevaan tietoisuuteen. Mielen ilmiöiden ketjuuntuneisuuteen voi olla hyödyllistä kiinnittää huomiota:

Teen ulkona kävelymeditaatiota ja kuulen erikoisen äänen, pysähdyn ja pääni kääntyy äänen suuntaan. Näen oudosti rääkyvän oravan. Mieleeni nousee kysymys: ”Onkohan sillä nyt kaikki hyvin?” Huomaan kuinka pysähtyminen, pään kääntyminen ja ajatuksen syntyminen kaikki johtuvat oravan pitämästä äänestä sekä sen näkemisestä. Tapahtumien ja tekojen takana ei näytä ole mitään toimijaa tai ajattelijaa, ne syntyvät toistensa vaikutuksesta.

Hitaasti ja harjoituksen myötä meditatiivinen ei-itseyden näkökulma syvenee ja tyyneyteen johtava disidentifikaatio leviää kaikkiin mielen ilmiöihin.

Kolikon toinen puoli on se, ettei kokemuksesta näytä enää löytyvän mitään mitä voisi pitää itsenä: on vain ilmiöitä jotka tulevat ja menevät itsestään ja synnyttävät uusia kokemuksia. Tämä ei ole ainoastaan buddhalaisen mielenharjoituksen piirissä syntynyt oivallus,  myös esimerkiksi filosofi David Hume näyttää törmänneen vahingossa samaan ilmiöön soveltaessaan empirististä lähestymistapaa kokemukseen. Hume kirjoittaa:

”Omalta osaltani, aina kun käännyn sen puoleen mitä kutsun itsekseni, törmään aina johonkin havaintoon, lämpöön tai kylmyyteen, valoon tai varjoon, rakkauteen tai vihaan, kipuun tai nautintoon. En kuitenkaan koskaan tavoita itseäni mistään havainnosta irrallisena, enkä koskaan voi havaita mitään asiaa havaintoa lukkuunottamatta.”²

Huomioidensa pohjalta Hume päätyikin ajattelemaan persoonaallisen identiteetin olevan vain mielikuvituksen luomaa fiktiota, jolle ei ole mitään varsinaisia perusteita.

Toisinaan tämänkaltaiset oivallukset ja tavat kokea esitetään jonkinlaisena harjoituksellisena päätepisteenä, kuvauksena siitä, miten asiat todella ovat, tai ainakin meditatiivisten tilojen hierarkiassa hyvin tavoiteltavana asiana. Saattaa kuitenkin olla hyödyllisempää nähdä tämä vain yhtenä meditatiivisena lähestymistapana, joka sattuu mahdollistamaan tietynlaisen radikaalin irtipäästämisen. Thanissaro Bhikkhu puhuukin anattasta, ei-itseydestä, meditatiivisena strategiana, jota harjoittaja voi soveltaa.³ Strategioille ominaista on, ettei samaa lähestymistapaa yleensä kannata käyttää kaikissa tilanteissa. Kyseessä ei siis ole näkemisen tapa, jota tarvitsisi yrittää ylläpitää kaiken arkensa läpi vaan pikemminkin vain yksi meditatiivinen lähestymistapa muiden joukossa. Harjoituksen avulla tähän vapauttavaan näköalaan voikin siirtyä aina, kun kaipaa lepoa minäkeskeisen kokemisen ahtaudesta ja haluaa palata metsän avaraan yksinkertaisuuteen, takaisin ruohon, risujen ja lehtien pariin.

 


o. Huom.  Vaikka suhde kokemukseen onkin tärkeä tutkimuksen kohde, on monissa meditatiivisissa kokemuksissa ja niiden tietoisessa kehittämisessä myös oma arvonsa ja hyötynsä. Kts. esim. Meditatiiviset keskittymisen tilat kulutuskulttuurin vastavoimana.

1. Buddhadhasa Bhikhhu Mindfulness with Breathing

2. David Hume A Treatise on Human Nature

3. Thanissaro Bhikkhu Selves & Not-self

Erinomaisen ja kattavan kuvauksen aiheesta voi löytää Rob Burbean kirjasta Seeing That Frees. Rob on vakavasti sairastunut ja häntä voi tukea lahjoituksin täällä.

Klikkaa lintua, näe @keskitiedharma twitterissä

%d bloggers like this: