AK Pressin haastattelussa pitkän linjan kansalaisaktivisti, poliittinen ajattelija ja filosofi, Grace Lee Boggs toteaa kuinka nykypäivän yhteiskunnalliseen muutokseen tähtäävä kamppailu poikkeaa ratkaisevalla tavalla monista aiemmista yhteiskunnallisista kehityspyrkimyksistä: nykytilanteessa länsimaalainen keskiluokka ei voi enää taistella saavuttaakseen itselleen enemmän. Ehtyvien luonnovarojen ja kasvavan populaation maailmassa on päinvastoin alettava kamppailemaan yksinkertaisemman ja vaatimattomamman elintason puolesta.

Boggsin analyysin onnistuu kiteyttämään degrowth-ajattelun ytimen. Pikainen katse ympäröivään todellisuuteen ei kuitenkaan anna erityistä aihetta optimismiin asian suhteen. Ilmastokysymykset ja luonnonvarojen ylikulutuksen ongelmat ovat yleistä tietoa, mutta käytännössä tiedostavatkin ihmiset ovat melko vastahakoisia luopumaan etelänmatkoistaan, eläintuotteista tai muista saavuttamistaan eduista ja nautinnonlähteistä. Demokraattisessa yhteiskunnassa degrowthiin liittyvä perusongelma onkin kuinka mallin ehdottama vapaaehtoinen muutos voisi ylipäänsä olla mahdollinen. Haastattelussa 94-vuotias aktivisti toteaa henkilökohtaisen transformaation olevan välttämätön osa kestävää yhteiskunnallista muutosta. Merkittävä jatkokysymys tässä kaikessa on, mitkä asiat mahdollistavat sellaisen henkilökohtaisen transformaation, jonka myötä ihminen voi alkaa luopua ympäristöä kuormittavista elämäntavoistaan.

Buddhalaiseen psykologiaan on sisäänkirjoitettuna tinkimätön aistikokemuksen kritiikki: koska kaikki aistikokemukset ovat muuttuvista ulkoisista olosuhteista riippuvaisia, ne ovat pohjimmiltaan katoavaisia ja epäluotettavia. Näinollen ihmisen ei kannata etsiä niistä syvempää tyydytystä tai onnellisuuden perustaa. Mutta aistinautinnoista luopuminen, ilman että mikään korvaisi niitä, ei ole useimmille mikään houkutteleva tai realistinen ajatus. Se ei myöskään ole buddhalainen visio hyvästä hengellisestä elämästä.

Vuoden 2004 loppupuolella, meditaatioharjoitukseni alkuaikoina vietin aikaa Italiassa, Santacittarama-nimisessä Thaimaalaisen metsäperinteen luostarissa. Olin innostunut ja myös melko tietämätön meditaatiosta, mutta olin istunut jo joitakin retriittejä ja tunsin muutamia perustekniikoita. Vietin suuren osan ajastani luostarissa muodollisen meditaatioharjoituksen parissa.

Eräänä iltapäivänä istuin jälleen meditoimaan ja päätin harjoittaa hengityksen tarkkailua. Kohdensin huomioni sierainten alueelle ja huomio tuntuikin pysyvän siinä tällä kertaa yllättävän hyvin ja pahemmin harhailematta. Mieli tuntui levolliselta. Seurasin hengitystä jonkin aikaa tarkkaavaisesti ja huomio alkoi tuntua jollain tapaa herkeämättömältä. Jossain vaiheessa jokin muuttui: kehoni täyttyi yllättäen äärimmäisen intensiivisestä nautinnosta ja onnellisuuden tunteesta. Huomioni uppoutui totaalisesti rakkaudellisen mielihyvän täyttämään kehooni.

En muista enää kuinka pitkään tila jatkui, luultavasti maksimissaan vain kymmenisen minuuttia. Se oli kuitenkin helposti yksi siihenastisen harjoituselämäni järisyttävimpiä kokemuksia, ja tuntui oikeastaan ylivoimaisesti emotionaalisessa ja fyysisessä intensiteetissään paremmalta kuin mikään muukaan siihen asti kokemani asia. Ei niin, että tämä yksittäinen kokemus olisi muuttanut minua ihmisenä mitenkään erityisesti, mutta sen myötä luottamukseni meditaatioharjoitukseen vahvistui taas hiukan. Näin hetkelliset välähdyksetkin harjoituksessa voivat olla merkityksellisiä ja paljastaa meille harjoituksen syvenemisen suuntia ja mahdollisuuksia.

Jo samana iltapäivänä minulla oli mahdollisuus kysyä tapahtuneesta luostarin vuosikymmeniä meditaatiota harjoittaneelta apotilta. Hän sanoi kokemukseni kuulostavan ensimmäiseltä jhanalta. Tämä oli ensimmäinen kerta kun kuulin sanan. Sain kuulla jhanojen olevan meditatiivisen keskittymisen tiloja (niitä oli kahdeksan), joihin harjoittaja voi meditaatiossa päätyä. Tämän lisäksi minulle kerrottiin että tietynlaisen harjoituksen avulla on mahdollista oppia palaamaan näihin tiloihin aina halutessaan. Olin kokemukseni myötä äärimmäisen kiinnostunut asiasta.

Jhanat eivät kuitenkaan ole buddhalaisessa meditaatioperinteessä harjoituksen päätepiste, meditatiivinen nautinto ole itsetarkoituksellista eikä harjoituksen tarkoituksena myöskään ole metsästää erikoisia kokemuksia. Mistä niissä sitten on kyse? Perinteisesti jhanat käsitetään meditatiivisena perustana, jonka varaan syvempi ymmärrys rakentuu. Tyyni mieli kykenee havainnoimaan kokemusta syvällisemmin kuin tavanomainen arkitietoisuus ja oivallukset uppoavat syvemmälle harjoittajan olemukseen.

Yksi opettajistani, Gaia Housessa pitkään vaikuttanut Rob Burbea puhuu myös jhanoista irtipäästämisen välineinä ja kontekstualisoi samalla harjoituksen laajempaan yhteiskunnalliseen viitekehykseen. Miellyttävien meditatiivisten tilojen avulla ihminen alkaa tulla omavaraiseksi suhteessa onnellisuuteen ja mielihyvään ja ne ulkoiset asiat joista yleensä haetaan tyydytystä, kuten aistikokemukset, materia, vauraus tai yhteiskunnallinen status, alkavat menettää hohtoaan nautinnon ja merkityksen lähteinä. Jhanat kyseenalaistavat tehokkaasti kulutusyhteiskunnan lyhytjänteisen stimuluksen metsästämisen ja siihen liittyvän arvomaailman, mutta tämä kyseenalaistaminen ei perustu rationaaliseen analyysiin, vaan välittömään kokemukseen ja ylitsevuotavaan meditatiiviseen nautintoon. [¹]

Teknologiset edistysaskeleet ovat toimineet historiallisesti monien yhteiskunnallisen muutosten ajureina. Uudet teknologian muodot korvaavat perinteisesti vanhemmat muodot ja luovat samalla myös uusia kulttuurin muotoja. Tässä kontekstissa länteen rantautuva meditaatio voidaankin nähdä eräänlaisena immateriaaliteknologian muotona, joka voisi osaltaan auttaa rakentamaan luontoa tuhoavan kerskakulutuksen jälkeistä vapaan luopumisen ja aineellisen vaatimattomuuden kulttuuria.

Tämä kaikki saattaa tuntua ensilukemalta melko kauas todellisuudesta erkaantuneelta utooppiselta unelmoinnilta – ja sitä se onkin – mutta on hyvä muistaa, että esimerkiksi tasa-arvo ja ihmisoikeudet ovat joskus vaikuttaneet monille myös järjettömiltä ehdotuksilta. Ja jos kaipaa ajankohtaisempaa esimerkkiä yhteiskunnassamme toteutettavasta todellisuudesta täysin vieraantuneesta fantasiasta, ei tarvitse kuin kääntää meditatiivinen katseensa nykyhallituksen harjoittaman leikkauspolitiikan puoleen. Totaalisen päättömiltä vaikuttavia yhteiskunnallisia fantasioita pannaan tosiasiassa käytäntöön jatkuvalla syötöllä, me olemme vain ehdollistuneet niiden näennäiseen normaaliuteen.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole väittää, että meditaatio maagisesti pelastaisi maailman ja ratkaisisi kaikki ympäristöongelmat. Naiiveimmissakin sci-fi-unelmissani jhanat ja meditatiivinen hengellisyys ovat vain yksi parempaa tulevaisuutta rakentava tekijä. Päädyn keskustelemaan aiheesta tasaisin väliajoin muiden harjoittajien kanssa, ja monille tuntuu olevan ylipäänsä merkityksellistä, että meditaatioharjoitusta voidaan pohtia ympäristökysymysten kontekstissa, ja että dharma, buddhalaiset opetukset ja  arvomaailma, voivat toimia kriittisenä peilinä, joiden kautta voimme arvioida ympäröivää kulutusyhteiskuntaa ja sen lieveilmiöitä.

Jos nämä teemat kiinnostavat, kannattaa tulla pe 26.2. Vihreän Buddhan opintopiiriin: Overcoming the Grip of Consumerism.

[¹] Samadhista lisää mm. Rob Burbean aihetta käsittelevässä puheessa Creative samadhi.

Advertisements