“Aivan kuten liealla tolppaan sidottu koira joutuu kävellessään kiertämään tuon tolpan ympäri; seistessään se seisoo tuon tolpan vieressä; istuessaan se istuu tuon tolpan vieressä ja maatessaan se makaa tuon tolpan vieressä.

Samaan tapaan tavanomainen henkilö, joka ei ole perehtynyt harjoitukseen, ajattelee kokemuksesta: ‘Tämä on minun, tämä on itseni, tämä on se mitä olen’. Hän kiertää kokemustaan kuin liealla tolppaan sidottu koira.’”

-Samyutta Nikaya 22 ¹

“Sosiologisen paradoksin mukaan ihmiset luovat yhteiskunnan, mutta yhteiskunta rakentaa myös ihmisiä. Taloudelliset ja poliittiset järjestelmämme eivät ole hengellisesti neutraaleja; ne iskostavat mieleen tiettyjä arvoja, kuten kilpailuhenkistä individualismia, rahakeskeisyyttä, konsumerismia, kansallismielisyyttä ja militarismia, ja lamauttavat samalla yhteisöllisyyden, anteliaisuuden, empatian ja myötätunnon kaltaisia arvoja.”

David Loy

Aiemmin kirjoitin kuinka meditaatioharjoitus voi avata radikaalisti vapauttavan ja kokemukseen perustuvan näköalan ihmisyyteen. Harjoitus voi johtaa syvään irtipäästämiseen jolloin intuitiiviset vaikutelmamme oman itsemme olemassaolosta ja persoonallisen identiteetin rajoittavista kahleista alkavat liueta ympäriltämme. Tämän myötä käsityksemme elämästä, ihmisyydestä ja itsestämme muuttuu perinpohjaisesti.

Nirodhan perustamisen aikoihin, kun olimme järjestämässä ensimmäisiä retriittejä Suomessa uskoin vakaasti harjoituksen yhteiskunnalliseen muutosvoimaan: jos vain useammat ihmiset pääsisivät kiinni näihin  harjoituksiin ja niiden avaamiin kokemuksellisiin näköaloihin, maailma muuttuisi väistämättä. Kuinka kukaan voisi jatkaa osallistumistaan luontoa tuhoavaan merkityksettömään kulutukseen, kun vaikutelma kokemuksen ytimessä olevasta minuudesta, jonka tarpeita kulutusyhteiskunta pyrkii niin neuroottisesti tyydyttämään, paljastuukin rakentuneeksi vaikutelmaksi, jonka takana ei ole mitään todellista substanssia? Meditaatioharjoituksen hedelmät ja oivallusten vaikutukset virtaisivat vapaasti yksilön kokemuksesta valveutuneena ja myötätuntoisena toimintana ympäröivään yhteiskunnalliseen todellisuuteen ja muokkaisivat instituutioita ja rakenteita mennessään.

Tämäntyyppinen idealismi ei rajoitu ainoastaan ympäristötietoisiin meditaatiopiireihin. Myös ympäristö- ja ilmastoaktivistit puhuvat uuden paradigman, kulttuurin muutoksen ja henkilökohtaisen transformaation tarpeesta ilmastonmuutoksen, kasvavan populaation ja ehtyvien luonnonvarojen maailmassa. Epämiellyttävä totuus on, että me kaikki osallistumme kollektiivisen ympäristökatastrofin edistämiseen yksinkertaisella arkielämällämme. On hyvin vaikeaa elää nyky-yhteiskunnassa kuluttamatta ja osallistumatta erillaisiin ympäristöä tuhoaviin ja ihmisiä sortaviin tuotantoketjuihin. Ongelmat ovat järjestelmän rakenteissa ja usein me ylläpidämme noita rakenteita omalla toiminnallamme, tai vielä useammin toimimattomuudellamme.

Arkisen toimintamme kautta rakennamme ja ylläpidämme myös tietynlaista ihmiskuvaa, joka on seurausta kulutusyhteiskunnassa eletystä elämästä. Mutta kuten kuten Clive Hamilton kuvaa artikkelissaan Consumerism, self-creation and prospects for a new ecological consciousness, tämä ihmiskuva on myös yksi merkittävä edellytys kulutusyhteiskunnan toiminnan jatkumiselle. Kaupallisuuden läpäisemässä kulttuurissa ihminen pyritään kuvaamaan kuluttajana, jonka onnellisuus perustuu halujen tyydyttämiselle. Tämä yksinkertaistava ihmiskäsitys ohjaa meitä osallistumaan kulutuksen kierteeseen. Kun ostan uuden puhelimen, minusta tulee sen omistaja, ja samalla alan mielikuvituksessani liittää omaan persoonaani tietoisesti rakennetun brändi-imagon piirteitä. Osallistun sosiaaliseen peliin, jossa identiteettini ja statukseni rakentuu omaisuuteni ja varallisuuteni ympärille. Kaikki tämä perustuu myös syvemmällä tasolla itsekäsityksen varaan: niin kauan kun uskon olevani erillinen subjekti ja toimija, olen potentiaalisesti tämän järjestelmän vieteltävissä. Elän tiukassa lieassa, elämäni ja huomioni pyörii merkityksettömien ja epätyydyttävien asioiden ympärillä.

Onkin siirryttävä tästä ahtaasta ja luonnonvaroja holtittomasti haaskaavasta ihmiskuvasta uudenlaisiin tapoihin käsittää koko olemassaolomme. Mutta pelkkä uuden käsitteistön omaksuminen tai uudenlaiset tavat ajatella eivät riitä. Tarvitaan suoraa meditatiivista näkemistä, joka muuttaa ymmärryksemme ja kokemuksemme omasta olemassaolostamme ja vaikuttaa sen kautta myös arvoihimme ja toimintaamme. Siinä missä Max Weber visioi protestanttisen työetiikan varhaiseksi kapitalismin ajuriksi, voitaisiin radikaalit meditatiiviset oivallukset ja niiden varaan rakentuva arvomaailma nähdä optimistisesti katalyytteina  uudelle kulutuksenjälkeiselle yhteiskuntajärjestykselle.

Seurattuani nyt kuitenkin jo tovin sekä omaa, että muiden ympärillä olevien harjoittajien elämää, olen harmikseni joutunut palaamaan maan pinnalle korjaamaan utooppisimpia unelmiani arkitodellisuuden kanssa yhteensopivimmiksi. Meditaatiokokemuksistani huolimatta vegaaniruokavalioon siirtyminen eteni jälkikäteen katsottuna omalla kohdallani melko hitaasti, vaikka tiesinkin sen jo pitkään eettisesti ja ympäristön kannalta oikeaksi päätökseksi (proteiinin saanti huolestutti ja kaikkea). Lensin edelleen säännöllisesti retriiteille Englantiin vaikka, kuten kaikki muutkin maailman ihmiset, tiesin edistäväni teoillani ilmastonmuutosta. Tämän perustelin itselleni arvioimalla retriittien hyödyt hiilijalanjäljen haittoja suuremmiksi (ja tämä on tietenkin monisävyisempi arvokeskustelu itsessään). Mutta jos oman retriittien kyllästämän elämäni yhteiskunnallinen bodhisattva-aste on vielä toistaiseksi jäänyt laimeahkoksi, on muualla mennyt vielä huonommin.

Toisen maailmansodan aikana Japanissa zen-buddhalaisuus valjastettiin ultranationalistisen imperialisimin ideologiseksi ruoskaksi, jota käytettiin väkivallan ja sotarikosten oikeuttamiseen. Brian Victoria kuvaakin artikkelissaan Violence-enabling Mechanisms in Buddhism kuinka ei-itseyteen liittyviä opetuksia sovellettiin brutaalin sotilaskurin ylläpitämiseen ja taistelukuoleman tyyneen ja iloiseen kohtaamiseen. Tuhannet nuoret kamikazelentäjät iskeytyivät koneissaan amerikkalaisten hävittäjäalusten kylkiin kansallismielisen itsettömän uhrausmentaliteetin siivittäminä. Mikä meni pieleen?

Pintapuolisesti meditaatioharjoitus vaikuttaisi olevan yksiselitteisen henkilökohtaista toimintaa: istun hiljaa paikallani, useimmiten silmät suljettuina, ja syvennyn tarkkailemaan omaa kokemustani. Toisinaan meditaatiosta nousevat kokemukset ja oivallukset saattavat vaikuttaa vapauttavasti elämääni ja olemukseeni: ymmärrän jotain omasta psykologiastani ja mielestäni ja alan nähdä asiat uudella vapauttavalla tavalla. Kyse on kuitenkin aina omasta sisäisestä kokemuksestani. Olisikin helppoa ajatella, että harjoitukseni on jotenkin yhteiskunnan arvojen vaikutuspiirin ulkopuolella.

Japanin esimerkki on kuitenkin hedelmällistä materiaalia meditatiivisyhteiskunnalliselle pohdinnalle. Se on elävä muistutus siitä, kuinka meditaatio-opetukset ja oivallukset tapahtuvat aina jossain yhteiskunnallisessa kontekstissa, ja niitä voidaan myös soveltaa ja tulkita moraalisesti kyseenalaisilla ja korruptoituneilla tavoilla pitkään harjoittaneiden yhteisöjen konsensuksella.

Ylipäänsä erilaiset valtarakenteet määrittelevät usein meille huomaamattomilla tavoilla, kuinka asioista keskustellaan ja millaisia näkemyksiä viljellään. Nyt kun meditaatio on rantautumassa valtavirtakulttuuriin ja mindfulnessista on syntymässä miljardien arvoinen ala, onkin mielenkiintoista pysähtyä pohtimaan millaiset valtarakenteet ja oletukset määrittelevät siihen liittyviä käsityksiä. Onko mahdollista että mekin harjoittajina olemme omalla tavallamme joidenkin moraalisesti kyseenalaisten oletusten sokaisemia? Olisi helppoa ajatella, että mindfulness ja meditaatio nykyisessä yksilökeskeisessä hyvinvointi- ja terapiaviitekehyksessään olisi puhtaan harmitonta ja poliittisesti neutraalia toimintaa. Mutta mitä neutraalius tarkoittaa maailmassa, joka on suistumassa raiteiltaan ilmastonmuutoksen ja ympäristöongelmien kanssa? Näennäinen kannoista pidättyväisyys, joka ei kyseenalaista ympäristötuhoon johtavaa järjestelmää, antaa sille samalla hiljaisen tukensa ja hyväksyntänsä. Tähän ollaankin jo onneksi heräämässä buddhalaisessa maailmassa: kriittisten äänten määrä kasvaa ja harjoituksen vaikutuksia pohditaan enenevässä määrin suhteessa yhteiskuntaan ja ympäristöön.

Anattaan, eli ei-itseyteen liittyvät tekniikat ja opetukset sisältyvät buddhalaisessa perinteessä osaksi tyhjyysharjoituksia. Nämä ovat meditatiivisia lähestymistapoja, jotka paljastavat harjoittajalle kuinka kaikki ilmiöt ja vaikutelmat ovat mielessä rakentuneita ja vailla sellaista olemassaoloa, jonka intuitiivisesti liitämme niihin. Perinteessä tyhjyysharjoituksia pidetään äärimmäisen vapauttavina ja myötätuntoa avaavina menetelminä, mutta taitamattomasti ymmärrettyinä niiden sanotaan olevan kuin myrkkykäärme, johon yrittää tarttua hännästä.

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Ainakaan ihmiskuvan tai itsekäsityksen suhde yhteiskuntaan ja moraalisen toimintaan ei ole mitenkään yksiselitteinen. Meditaatioharjoitus voi tosiaan avata radikaalisti vapauttavia perspektiivejä kokemukseen ja ihmisyyteen, mutta nämä ei-itseyteen liittyvät oivallukset yksin eivät näyttäisi mitenkään takaavan valaistunutta moraalista toimintaa. On myös sanomattakin selvää, että ihmiset vailla näitä kokemuksia voivat toimia moraalisesti ja yhteiskunnallisesti suoraselkäisillä tavoilla. Harjoituksellisella tasolla onkin mielenkiintoista jäädä pohtimaan millaiset meditaatioon liittyvät tulkinnat ovat aikamme myrkkykäärmeitä, ja minkälaisia dharmatulkintoja aikamme tarvitsee. Henkilökohtaisemmalla tasolla voi pysähtyä miettimään mitä tarkoittaisi elää todeksi oivalluksiaan tai kokemuksiaan ei-itseydestä ja vapauttaa itsensä lieasta tässä ilmastonmuutoksen, epätasa-arvon ja syvenevän ympäristötuhon maailmassa.

 


¹ Otin runollisia vapauksia käännöksessä englannista.

Aiheista kiinnostuneille harjoittajille vinkkinä dharmaseedistä löytyvä puhe The Meditator as Revolutionary.

Kokemuksemme, ruumiillisuutemme, tunteemme, ajatuksemme ja havaintomme muodostavat välittömimmän ja läheisimmän osan elämäämme. Tavanomainen intuitiivinen suhteemme moniin näistä asioista on luontaisesti syvästi samaistuva: kun kokemuksessamme tapahtuu jotain, helposti tulkitsemme sen olevan osa itseämme tai tarkoittavan jotain meistä jollain perustavanlaatuisella tasolla. Kun kehossa ilmenee jotain epätavallista tai epämiellyttävää, saatamme luonnollisesti huolestua ja miettiä mitä minulle tapahtuu. Kun joku toimii meitä kohtaan mielestämme loukkaavalla tai epäoikeudenmukaisella tavalla, vihan tai loukkaantumisen tunteet tuntuvat olevan kiistaton osa meitä. Näemme itsemme elämän keskiössä olevana toimijana tai kokevana subjektina, tuntevana ja ajattelevana kehon ja mielen kokonaisuutensa, joka matkaa elämän ja tapahtumien läpi suhteessa toisiin samankaltaisiin kehomieliin. Samaistumisen takia onnellisuutemme ja hyvinvointimme on tiukasti sidottu kokemustemme sisältöön.

Meditaatioharjoitukseni alkuaikoina olin jotenkin onnistunut sisäistämään ajatuksen että jossain vaiheessa tulisi jokin kokemus joka muuttaisi minut. Muistankin, kuinka jossain tilanteessa kerroin innokkaasti siitä tai tästä meditaatiokokemustani eräälle opettajalle, ja hän totesi (mielestäni silloin hiukan latistavasti) kaikkien kokemusten olevan oikeastaan toissijaisia. Hänen mukaansa meditatiivisen ymmärryksen kannalta paljon hedelmällisempää oli kiinnittää huomiota siihen, millainen suhde kokemukseen on.

En silloin ihan tajunnut mitä tämä opetus saattaisi tarkoittaa ja olin joka tapauksessa melko vakuuttunut omista käsityksistäni: ehkäpä tämä tyyppi ei ollut vain kokenut oikeita kokemuksia ja joutui siksi selittelemään jostain suhteesta kokemukseen. Oli miten oli, minulla oli jo kaikenlaisia kokemuksia ja hyvää tarkoittava lausahdus ei tainnut tehdä syvääkään naarmua käsityksiini. Oikeastaan vasta vuosia myöhemmin nämä näkemykset alkoivat vaikuttaa merkityksellisellä tavalla siihen kuinka meditoin.°

Buddhalainen filosofia ja meditaatioharjoitus voivat avata poikkeuksellisen radikaalin suoraan meditatiiviseen näkemiseen perustuvan tavan ymmärtää ihmisyyttä ja identiteettiä. Perinteisen buddhalaisen psykologian mukaan kärsimys johtuu takertumisesta, siis eräänlaisesta taitamattomasta suhteesta kokemukseen. Meditaatioharjoituksen kautta voimme kuitenkin tulla tietoiseksi tästä takertumisesta ja sen myötä voimme alkaa myös tulla toisenlaiseen suhteeseen kokemuksemme kanssa.  Buddha onnistuikin kuvaamaan asiaa hyvin selkeäsanaisesti jo 2500 vuotta sitten. Na Tumhaka Suttassa Buddha keskustelee aiheesta Jetan Lehdossa munkkiensa kanssa näin:

“Päästäkää irti siitä, mikä ei ole teidän. Irtipäästämisenne johtaa teidän pitkäaikaiseen onneenne ja hyötyynne.

Kuvitellaan, että henkilö tulee tänne Jetan Lehtoon. Hän kerää ruohoa, risuja, oksia ja puiden lehtiä, polttaa ne ja tekee niille mitä lystää. Tulisiko teille mieleen ajatus ’Tämä henkilö kerää, polttaa ja tekee meille mitä lystää.’?”

“Ei, herra. Miksikö? Koska nuo asiat eivät ole meidän itsemme, ne eivät liity meihin mitenkään.”

“Juuri samalla tavoin, munkit, silmä ei ole tiedän: päästäkää irti siitä. Irtipäästämisenne johtaa teidän pitkäaikaiseen onneenne ja hyötyynne. Mitä tahansa ilmeneekään suhteessa silmän aistikontaktiin, oli se sitten miellyttävää, epämiellyttävää tai neutraalia, tämäkään ei ole teidän: päästäkää irti siitä. Irtipäästämisenne johtaa teidän pitkäaikaiseen onneenne ja hyötyynne.”

Teksti jatkuu ja käy läpi kaikki aistikentät, mielen mukaan lukien, kehottaen luopumaan kaikesta samaistumisesta aistielimiin ja näiden objekteihin, jotka ovat kuin ruohoa, puiden lehtiä ja risuja. Samaan henkeen thaimaalainen meditaatiomestari Buddhadhasa Bhikkhu käyttää opetuksessaan palinkielistä termiä patinissaga, jonka hän kääntää luontoon palauttamiseksi tai takaisin heittämiseksi¹. Vertaus kuvaa meditatiivista muutosta suhteessamme mielen ilmiöihin: harjoituksen avulla voimme luopua hetkeksi samaistumisestamme sekä omistajuudestamme ja palauttaa aistikokemuksen takaisin luonnonilmiöksi. Harjoittaja siirtyy havaitsemistapaan, jossa näkee mielen ilmiöt metsässä sammaloituvan kannon kaltaisina asioina. Tämä on syvällisesti vapauttavaa. Kun emme samaistu havaintoihimme, ei olekaan enää väliä ovatko ne miellyttäviä tai epämiellyttäviä. Mieli alkaa tyyntyä ja alamme huomata kuinka suuri osa vaikeuksistamme elämässä onkin johtunut huomaamattomasta samaistumisestamme ja takertumisestamme kokemuksiin ja niiden sisältöön.

Tämä kaikki saattaa kuulostaa mahtavalta teorialta, mutta meditaatioon liittyvä teoriat ovat hyödyllisiä vain siinä määrin, kun niitä voi soveltaa elävään kokemukseen. Tästä meditaatioharjoituksessa onkin osittain kyse: erilaisten näkökulmien soveltamisesta ja niiden vaikutusten tutkimisesta.

Meditoidessa ei-itseyden teemaa voi kiinnittää huomionsa mielen ilmiöiden spontaaniin ilmestymiseen ja katoamiseen. Tämän voi aloittaa sellaisista kohteista, joihin ei yleensä samaistu, kuten vaikkapa ympäristön äänistä (harvemmin kukaan arkitietoisuudessaan kokee olevansa linnunlaulun ääni). Meditaatiossa voi huomata kuinka nämä äänet ilmestyvät ja katoavat itsestään kokemuksessa: minulla ja toiveillani ei ole mitään roolia niiden ilmenemisessä. Tämän huomaaminen ei vaadi mitään erityistä ponnistelua, mieli voi olla rento ja vastaanottavainen. Kun on tehnyt tätä aikansa, voi siirtää huomionsa kehon tuntemuksiin ja huomata kuinka näiden luonne on samankaltainen kuin ympäristön äänten: aivan kuten ympäristö synnyttää ääniä, kehokin synnyttää tuntemuksia.

Harjoituksen edetessä tämän disidentifikaation voi ulottaa ajatuksiin, tunteisiin, kaikkiin mielen kohteisiin ja lopulta myös havaitsevaan tietoisuuteen. Mielen ilmiöiden ketjuuntuneisuuteen voi olla hyödyllistä kiinnittää huomiota:

Teen ulkona kävelymeditaatiota ja kuulen erikoisen äänen, pysähdyn ja pääni kääntyy äänen suuntaan. Näen oudosti rääkyvän oravan. Mieleeni nousee kysymys: ”Onkohan sillä nyt kaikki hyvin?” Huomaan kuinka pysähtyminen, pään kääntyminen ja ajatuksen syntyminen kaikki johtuvat oravan pitämästä äänestä sekä sen näkemisestä. Tapahtumien ja tekojen takana ei näytä ole mitään toimijaa tai ajattelijaa, ne syntyvät toistensa vaikutuksesta.

Hitaasti ja harjoituksen myötä meditatiivinen ei-itseyden näkökulma syvenee ja tyyneyteen johtava disidentifikaatio leviää kaikkiin mielen ilmiöihin.

Kolikon toinen puoli on se, ettei kokemuksesta näytä enää löytyvän mitään mitä voisi pitää itsenä: on vain ilmiöitä jotka tulevat ja menevät itsestään ja synnyttävät uusia kokemuksia. Tämä ei ole ainoastaan buddhalaisen mielenharjoituksen piirissä syntynyt oivallus,  myös esimerkiksi filosofi David Hume näyttää törmänneen vahingossa samaan ilmiöön soveltaessaan empirististä lähestymistapaa kokemukseen. Hume kirjoittaa:

”Omalta osaltani, aina kun käännyn sen puoleen mitä kutsun itsekseni, törmään aina johonkin havaintoon, lämpöön tai kylmyyteen, valoon tai varjoon, rakkauteen tai vihaan, kipuun tai nautintoon. En kuitenkaan koskaan tavoita itseäni mistään havainnosta irrallisena, enkä koskaan voi havaita mitään asiaa havaintoa lukkuunottamatta.”²

Huomioidensa pohjalta Hume päätyikin ajattelemaan persoonaallisen identiteetin olevan vain mielikuvituksen luomaa fiktiota, jolle ei ole mitään varsinaisia perusteita.

Toisinaan tämänkaltaiset oivallukset ja tavat kokea esitetään jonkinlaisena harjoituksellisena päätepisteenä, kuvauksena siitä, miten asiat todella ovat, tai ainakin meditatiivisten tilojen hierarkiassa hyvin tavoiteltavana asiana. Saattaa kuitenkin olla hyödyllisempää nähdä tämä vain yhtenä meditatiivisena lähestymistapana, joka sattuu mahdollistamaan tietynlaisen radikaalin irtipäästämisen. Thanissaro Bhikkhu puhuukin anattasta, ei-itseydestä, meditatiivisena strategiana, jota harjoittaja voi soveltaa.³ Strategioille ominaista on, ettei samaa lähestymistapaa yleensä kannata käyttää kaikissa tilanteissa. Kyseessä ei siis ole näkemisen tapa, jota tarvitsisi yrittää ylläpitää kaiken arkensa läpi vaan pikemminkin vain yksi meditatiivinen lähestymistapa muiden joukossa. Harjoituksen avulla tähän vapauttavaan näköalaan voikin siirtyä aina, kun kaipaa lepoa minäkeskeisen kokemisen ahtaudesta ja haluaa palata metsän avaraan yksinkertaisuuteen, takaisin ruohon, risujen ja lehtien pariin.

 


o. Huom.  Vaikka suhde kokemukseen onkin tärkeä tutkimuksen kohde, on monissa meditatiivisissa kokemuksissa ja niiden tietoisessa kehittämisessä myös oma arvonsa ja hyötynsä. Kts. esim. Meditatiiviset keskittymisen tilat kulutuskulttuurin vastavoimana.

1. Buddhadhasa Bhikhhu Mindfulness with Breathing

2. David Hume A Treatise on Human Nature

3. Thanissaro Bhikkhu Selves & Not-self

Erinomaisen ja kattavan kuvauksen aiheesta voi löytää Rob Burbean kirjasta Seeing That Frees. Rob on vakavasti sairastunut ja häntä voi tukea lahjoituksin täällä.

90-luvun puolivälissä Yellow Stonen kansallispuistoon jälleenistutettiin susikanta, joka oli puuttunut ekojärjestelmästä useamman vuosikymmenen ajan. Kannan palauttaminen synnytti mittavan ketjureaktion, joka päätyi vaikuttamaan koko puiston ekosysteemiin sekä jopa sen maantieteellisiin piirteisiin.

Suhteellisen pienikokoisen lauman vapauttaminen alkoi muuttaa kauriiden laiduntamistottumuksia: eläimet siirtyivät susien vaikutuksesta laaksoista ylängöille ja niiden ylilaiduntamat alueet saattoivat taas elpyä. Tämä vaikutti laajempaan biodiversiteetin kasvuun sekä muiden lajikantojen palautumiseen ja kukoistukseen. Kasvillisuuden rehevöityminen ja metsien elpyminen vähensi joenpiennarten eroosiota ja alkoi näin vaikuttaa jokien muotoihin. Aiheesta tehtiin hauska luontodokumenttipätkä, jonka voi katsoa täältä. Video havainnollistaa kauniilla tavalla kuinka ekosysteemimuutokset yhdessä osassa ravintoketjua ryöppyävät eteenpäin ja alkavat vaikuttaa kaikkeen ympäröivään elämään ja maisemaan.

Varhaisissa buddhalaisissa opetuksissa on runsaasti syy-seuraussuhteita kuvaavia  luonto- ja viljelyvertauksia: myötätuntoa ja hyväntahtoisuutta viljellään, meditatiiviset keskittymisen tilat ovat harjoituksen hedelmiä, sisäisiä taipumuksia ruokitaan tai näännytetään, ja mieli on apinan kaltainen, oksalta toiselle hyppivä olento ¹.  Buddha seuraajineen eli ja liikkui Intian metsissä, maaseudulla, sekä kylissä ja kaupungeissa, n. 500 eaa. agraariyhteiskunnassa. Onkin luonnollista, että opetusvertaukset on poimittu ympäröivästä todellisuudesta.

On myös mielenkiintoista, kuinka usein Buddha puhuu meditaatioharjoituksen syvenemisestä syy-seurausketjujen avulla. Cetana-sutta kuvaa kuinka eettisesti hyveellinen toiminta johtaa luonnollisesti siihen, ettei harjoittajan tarvitse kärsiä katumuksesta. Katumuksesta vapaa mieli puolestaan on luonnostaan tyytyväinen ja voi syventyä meditaatioon, ja edelleen meditatiivinen rauha on hyvä perusta syvemmille oivalluksille. Tätä kaikkea alleviivataan toteamalla ettei haluttuja meditatiivisia tuloksia voi saada aikaan toivomalla tai tahdonvoiman ponnistuksella, vaan ne syntyvät luonnollisena osana kausaaliketjua, kun harjoittaja vain vaalii ja ruokkii oikeita ominaisuuksia harjoituksessaan. Tämä tietenkin saattaa vaatia joissain tilanteissa taitavalla tavalla kohdistettua tahdonvoimaa.

Thaimaalaisen metsäperinteen munkki Thanissaro korostaa, kuinka Buddhan kuvaamia hienovaraisempia syy-seurausketjuja ei tule kuitenkaan käsittää mekaanisiksi tai deterministisiksi yksisuuntaisiksi kausaaliketjuiksi². Thanissaro puhuu komplekseista ja ei-lineaarisista järjestelmistä parempana vertauskuvana mielen vaikutus- ja riippuvaisuussuhteille. Tällaisille järjestelmille on myös tyypillistä, että lähes huomaamattomalla muutoksella voi olla kauaskantoisia seurauksia koko järjestelmälle, samaan tapaan kuin vaikkapa hiilidioksidin määrän kasvu ilmakehässä johtaa ilmaston lämpenemiseen.

Kokemusmaailmamme voidaankin ymmärtää buddhalaisen psykologian näkökulmasta eräänlaiseksi mielen ekosysteemiksi, jossa erilaiset olosuhteet ja taipumukset kytkeytyvät takaisin ja vaikuttavat aktiivisesti toinen toisiinsa. Buddhalainen harjoituspolku tähtää vapautumiseen kärsimyksistä, tämä mahdollisuus perustuu juuri kausaalisuuden ja riippuvaisuuden ymmärtämiseen. Kärsimyksen sanotaan johtuvan takertumisesta, eräänlaisesta taitamattomasta suhteesta kokemukseen. Koska meditaatioharjoituksen avulla voimme alkaa vaikuttaa  tähän suhteeseen, on vapautuminen kärsimyksistä myös mahdollista.

Meditaatiota voi ajatella tämän vertauskuvan puitteissa mielessä tapahtuvana ekosysteemikokeiluna, jossa tietoisuuteen vapautetaan uusi susikanta, esimerkiksi havainnoiva tarkkaavainen tietoisuus tai myötätuntoinen asenne, ja seurataan kuinka nämä saalistajat alkavat vaikuttaa mielen maastoon ja ilmapiiriin. Kuten susikannan kohdalla, saatamme yllättyä kuinka radikaalisti ja perinpohjaisesti erilaiset olosuhteet päätyvät vaikuttamaan mielen maisemaan sekä omaan toimintaamme. On myös hyödyllistä muistaa, että  ruokimme aina kaikilla pintapuolisesti mitättömiltä vaikuttavilla teoillamme ja näkemyksillämme erilaisia taipumuksia. Kaikilla asioilla on seurauksensa.

Tarkkailevan läsnäolon myötä alan huomata, kuinka olen vältellyt potentiaalisesti hankalaa keskustelua ystäväni kanssa vaikeasta aiheesta. Vaikka olenkin jollain tasolla tiedostanut asian, alan nyt tulla tietoisemmaksi  käyttäytymismallistani ja tämän tarkemman ymmärryksen ansiosta minulla on parempi mahdollisuus muuttaa toimintaani. Kun edelleen tutkin asiaa, tulen myös tietoisemmaksi siihen liittyvästä epämukavuuden kokemuksesta. Tämän kärsimyksen huomaaminen avaa hiukan myötätuntoa itseäni ja toista kohtaan ja vaikea keskustelu ei tunnukaan enää niin epämiellyttävältä mielessäni. Läsnäoleva tietoisuus alkaa vaikuttaa konkreettiseen käytökseeni ja toimintaani, aloitan keskustelun sopivana hetkenä. Se menee hyvin ja keskustelun jälkeen olen helpottunut. Konkreettiset tekoni vaikuttavat näin myös mielentiloihini.

Mielenkiintoinen kysymys on, mitä kaikkea voimme jälleenistuttaa mieleen ja mihin olosuhteisiin voimme vaikuttaa. Buddhalaisessa perinteessä on pitkät listat ominaisuuksia, joiden kehittäminen tukee vapautumista kärsimyksistä. Sellaisia ovat esimerkiksi anteliaisuus, eettinen toiminta, hyväntahtoisuus, myötätunto ja mielentyyneys. Mutta näiden lisäksi myös erilaiset näkemykset ja uskomukset itsestä ja maailmasta vaikuttavat yhtälailla mielen ekosysteemin toimintaan.

Itseasiassa jo siirtyminen prosessiluonteiseen ja kausaaliketjuihin perustuvaan tapaan hahmottaa mielen tapahtumia on itsessään suuri muutos siihen, kuinka yleensä käsitämme kokemuksemme rakenteen. Yleensä ajattelemme itse olevamme kokemuksen keskiössä jonkinlaisena toimivana agenttina tai kokevana subjektina, joka on puolestaan suhteessa jollaintapaa objektiivisiin mielen tapahtumiin, tunteisiin ja havaintoihin. Kun alamme hahmottaa mielen tapahtumia toisiinsa jatkuvassa vaikutussuhteessa olevina prosessiketjuina, intuitiivinen käsityksemme asioiden erillisestä olemassaolosta asettuu kyseenalaiseksi ja ilmiöiden syvällinen riippuvuus alkaa paljastua.  Siirtyminen tämänkaltaiseen tapaan nähdä ja kokea, alkaa vaikuttaa syvällisesti kokemuksen muihin alueisiin. Tässä ei siis ole kyse abstraktista teoriasta, joka tulisi omaksua, vaan pikemminkin käytännölllisestä meditatiivisesta tavasta nähdä.

Tarkkailen hengitystäni, mutta huomaan, että se ei tunnu erityisen mukavalta, keho on jotenkin jäykkä. Huomaan myös mielen ilmapiirin olevan jollain tapaa kova ja tarpeettoman vakava. Pyrin omaksumaan hyväntahtoisemman asenteen itseäni ja kehoani kohtaan. Se tuntuukin toimivan ja mielentilani alkaa muuttua. Tämä vaikuttaa myös kehokokemukseeni, keho alkaa tuntua mukavammalta ja hengitys virtaa miellyttävänä. Mielentilat ja asenteet heijastuvat suoraan siihen kuinka koen kehon, hengityksen, mutta myös itseni ja maailman.

Intuitiivinen taipumuksemme on helposti ajatella oli susia tai ei, maisema pysyy samanlaisena. Tämänkaltaiset uskomukset voivat kaventaa mahdollisuuksiamme harjoituksessa. Yllä olevan esimerkin kohdalla olisin aiemmin saattanut ajatella, että minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin vain jatkaa hengittelyä ja olla epämiellyttävyyden kanssa, kunnes se toivottavasti joskus muuttuu. Ekosysteemissä lähes kaikki vaikuttaa kuitenkin kaikkeen, joten vapautumisen mahdollisuuksiakin on enemmän kuin saatamme kuvitella.

¹. Myönnetään, apinavertaus ei sisällä minkäänlaista kausaalisuhdetta.

². Thanissaro Bhikkhu: The Shape of Suffering

AK Pressin haastattelussa pitkän linjan kansalaisaktivisti, poliittinen ajattelija ja filosofi, Grace Lee Boggs toteaa kuinka nykypäivän yhteiskunnalliseen muutokseen tähtäävä kamppailu poikkeaa ratkaisevalla tavalla monista aiemmista yhteiskunnallisista kehityspyrkimyksistä: nykytilanteessa länsimaalainen keskiluokka ei voi enää taistella saavuttaakseen itselleen enemmän. Ehtyvien luonnovarojen ja kasvavan populaation maailmassa on päinvastoin alettava kamppailemaan yksinkertaisemman ja vaatimattomamman elintason puolesta.

Boggsin analyysin onnistuu kiteyttämään degrowth-ajattelun ytimen. Pikainen katse ympäröivään todellisuuteen ei kuitenkaan anna erityistä aihetta optimismiin asian suhteen. Ilmastokysymykset ja luonnonvarojen ylikulutuksen ongelmat ovat yleistä tietoa, mutta käytännössä tiedostavatkin ihmiset ovat melko vastahakoisia luopumaan etelänmatkoistaan, eläintuotteista tai muista saavuttamistaan eduista ja nautinnonlähteistä. Demokraattisessa yhteiskunnassa degrowthiin liittyvä perusongelma onkin kuinka mallin ehdottama vapaaehtoinen muutos voisi ylipäänsä olla mahdollinen. Haastattelussa 94-vuotias aktivisti toteaa henkilökohtaisen transformaation olevan välttämätön osa kestävää yhteiskunnallista muutosta. Merkittävä jatkokysymys tässä kaikessa on, mitkä asiat mahdollistavat sellaisen henkilökohtaisen transformaation, jonka myötä ihminen voi alkaa luopua ympäristöä kuormittavista elämäntavoistaan.

Buddhalaiseen psykologiaan on sisäänkirjoitettuna tinkimätön aistikokemuksen kritiikki: koska kaikki aistikokemukset ovat muuttuvista ulkoisista olosuhteista riippuvaisia, ne ovat pohjimmiltaan katoavaisia ja epäluotettavia. Näinollen ihmisen ei kannata etsiä niistä syvempää tyydytystä tai onnellisuuden perustaa. Mutta aistinautinnoista luopuminen, ilman että mikään korvaisi niitä, ei ole useimmille mikään houkutteleva tai realistinen ajatus. Se ei myöskään ole buddhalainen visio hyvästä hengellisestä elämästä.

Vuoden 2004 loppupuolella, meditaatioharjoitukseni alkuaikoina vietin aikaa Italiassa, Santacittarama-nimisessä Thaimaalaisen metsäperinteen luostarissa. Olin innostunut ja myös melko tietämätön meditaatiosta, mutta olin istunut jo joitakin retriittejä ja tunsin muutamia perustekniikoita. Vietin suuren osan ajastani luostarissa muodollisen meditaatioharjoituksen parissa.

Eräänä iltapäivänä istuin jälleen meditoimaan ja päätin harjoittaa hengityksen tarkkailua. Kohdensin huomioni sierainten alueelle ja huomio tuntuikin pysyvän siinä tällä kertaa yllättävän hyvin ja pahemmin harhailematta. Mieli tuntui levolliselta. Seurasin hengitystä jonkin aikaa tarkkaavaisesti ja huomio alkoi tuntua jollain tapaa herkeämättömältä. Jossain vaiheessa jokin muuttui: kehoni täyttyi yllättäen äärimmäisen intensiivisestä nautinnosta ja onnellisuuden tunteesta. Huomioni uppoutui totaalisesti rakkaudellisen mielihyvän täyttämään kehooni.

En muista enää kuinka pitkään tila jatkui, luultavasti maksimissaan vain kymmenisen minuuttia. Se oli kuitenkin helposti yksi siihenastisen harjoituselämäni järisyttävimpiä kokemuksia, ja tuntui oikeastaan ylivoimaisesti emotionaalisessa ja fyysisessä intensiteetissään paremmalta kuin mikään muukaan siihen asti kokemani asia. Ei niin, että tämä yksittäinen kokemus olisi muuttanut minua ihmisenä mitenkään erityisesti, mutta sen myötä luottamukseni meditaatioharjoitukseen vahvistui taas hiukan. Näin hetkelliset välähdyksetkin harjoituksessa voivat olla merkityksellisiä ja paljastaa meille harjoituksen syvenemisen suuntia ja mahdollisuuksia.

Jo samana iltapäivänä minulla oli mahdollisuus kysyä tapahtuneesta luostarin vuosikymmeniä meditaatiota harjoittaneelta apotilta. Hän sanoi kokemukseni kuulostavan ensimmäiseltä jhanalta. Tämä oli ensimmäinen kerta kun kuulin sanan. Sain kuulla jhanojen olevan meditatiivisen keskittymisen tiloja (niitä oli kahdeksan), joihin harjoittaja voi meditaatiossa päätyä. Tämän lisäksi minulle kerrottiin että tietynlaisen harjoituksen avulla on mahdollista oppia palaamaan näihin tiloihin aina halutessaan. Olin kokemukseni myötä äärimmäisen kiinnostunut asiasta.

Jhanat eivät kuitenkaan ole buddhalaisessa meditaatioperinteessä harjoituksen päätepiste, meditatiivinen nautinto ole itsetarkoituksellista eikä harjoituksen tarkoituksena myöskään ole metsästää erikoisia kokemuksia. Mistä niissä sitten on kyse? Perinteisesti jhanat käsitetään meditatiivisena perustana, jonka varaan syvempi ymmärrys rakentuu. Tyyni mieli kykenee havainnoimaan kokemusta syvällisemmin kuin tavanomainen arkitietoisuus ja oivallukset uppoavat syvemmälle harjoittajan olemukseen.

Yksi opettajistani, Gaia Housessa pitkään vaikuttanut Rob Burbea puhuu myös jhanoista irtipäästämisen välineinä ja kontekstualisoi samalla harjoituksen laajempaan yhteiskunnalliseen viitekehykseen. Miellyttävien meditatiivisten tilojen avulla ihminen alkaa tulla omavaraiseksi suhteessa onnellisuuteen ja mielihyvään ja ne ulkoiset asiat joista yleensä haetaan tyydytystä, kuten aistikokemukset, materia, vauraus tai yhteiskunnallinen status, alkavat menettää hohtoaan nautinnon ja merkityksen lähteinä. Jhanat kyseenalaistavat tehokkaasti kulutusyhteiskunnan lyhytjänteisen stimuluksen metsästämisen ja siihen liittyvän arvomaailman, mutta tämä kyseenalaistaminen ei perustu rationaaliseen analyysiin, vaan välittömään kokemukseen ja ylitsevuotavaan meditatiiviseen nautintoon. [¹]

Teknologiset edistysaskeleet ovat toimineet historiallisesti monien yhteiskunnallisen muutosten ajureina. Uudet teknologian muodot korvaavat perinteisesti vanhemmat muodot ja luovat samalla myös uusia kulttuurin muotoja. Tässä kontekstissa länteen rantautuva meditaatio voidaankin nähdä eräänlaisena immateriaaliteknologian muotona, joka voisi osaltaan auttaa rakentamaan luontoa tuhoavan kerskakulutuksen jälkeistä vapaan luopumisen ja aineellisen vaatimattomuuden kulttuuria.

Tämä kaikki saattaa tuntua ensilukemalta melko kauas todellisuudesta erkaantuneelta utooppiselta unelmoinnilta – ja sitä se onkin – mutta on hyvä muistaa, että esimerkiksi tasa-arvo ja ihmisoikeudet ovat joskus vaikuttaneet monille myös järjettömiltä ehdotuksilta. Ja jos kaipaa ajankohtaisempaa esimerkkiä yhteiskunnassamme toteutettavasta todellisuudesta täysin vieraantuneesta fantasiasta, ei tarvitse kuin kääntää meditatiivinen katseensa nykyhallituksen harjoittaman leikkauspolitiikan puoleen. Totaalisen päättömiltä vaikuttavia yhteiskunnallisia fantasioita pannaan tosiasiassa käytäntöön jatkuvalla syötöllä, me olemme vain ehdollistuneet niiden näennäiseen normaaliuteen.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole väittää, että meditaatio maagisesti pelastaisi maailman ja ratkaisisi kaikki ympäristöongelmat. Naiiveimmissakin sci-fi-unelmissani jhanat ja meditatiivinen hengellisyys ovat vain yksi parempaa tulevaisuutta rakentava tekijä. Päädyn keskustelemaan aiheesta tasaisin väliajoin muiden harjoittajien kanssa, ja monille tuntuu olevan ylipäänsä merkityksellistä, että meditaatioharjoitusta voidaan pohtia ympäristökysymysten kontekstissa, ja että dharma, buddhalaiset opetukset ja  arvomaailma, voivat toimia kriittisenä peilinä, joiden kautta voimme arvioida ympäröivää kulutusyhteiskuntaa ja sen lieveilmiöitä.

Jos nämä teemat kiinnostavat, kannattaa tulla pe 26.2. Vihreän Buddhan opintopiiriin: Overcoming the Grip of Consumerism.

[¹] Samadhista lisää mm. Rob Burbean aihetta käsittelevässä puheessa Creative samadhi.

Hengityksen tarkkailu -meditaation syventyessä mieli voi saavuttaa erilaisia tyynen keskittyneisyyden tiloja. Mielen rauhallista keskittyneisyyttä nimitetään buddhalaisessa perinteessä samadhiksi. Samadhia kannattaa ajatella taitona, jonka opetteluun menee aikaa. Käsittelen tässä muutamia asenteita ja tekijöitä, jotka helpottavat samadhin syvenemistä ja kehittymistä, sekä muutamia yleisiä esteitä, jotka saattavat vaikeuttaa harjoitusta. Hyödyllisin tapa lukea tätä postausta, on poimia siitä tietoisesti jotain ehdotuksia ja kokeilla niitä meditaation aikana.

Usein ihmisillä on taipumusta olla huomaamattaan tarpeettoman ankaria tai kovia suhteessa itseensä ja omaan harjoitukseensa. Nämä taipumukset voivat olla hienovaraisia ja alitajuisia. Jos ne ovat kehittyneet vuosien tai vuosikymmenten aikana ne ovat saattaneet luutua tavanomaiseksi osaksi mielen maisemaa.  Ankara tai vaativa asenne ei kuitenkaan auta mielen tyyneyden syvenemisessä, hyväntahtoisuus ja myötätuntoinen asenne sen sijaan muodostavat erinomaisen perustan samadhille. Onkin ylipäänsä hyödyllistä pohtia omaa suhdettaan harjoitukseen ja siihen millainen mielen ilmapiiri on meditaation aikana. Samoin on hyödyllistä huomata arvioiko omaa harjoitustaan ylikriittisesti ja minkä sävyisiä ajatukset ja asenteet ylipäänsä ovat meditaation aikana.

Buddhalaisessa harjoituksessa kehotetaan kehittämään brahma viharoita, taivaallisia tai jumalaisia mielentiloja ja asenteita. Neljä brahma viharaa ovat hyväntahtoisuus, myötätunto, ilo ja järkkymätön tasapaino. Näitä asenteita voi kehittää muodollisten meditaatioharjoitusten avulla, mutta yhtälailla niitä voi kehittää hengityksen tarkkailun tai muiden meditaatiomenetelmien yhteydessä. Usein yksinkertainen intentio lähestyä harjoitusta ja hengitystä hyväntahtoisella ja ystävällisellä asenteella meditaation alussa ja sen aikana riittää. Jos huomaa harjoituksessaan itsekriittisiä ajatuksia, voi myös muistuttaa itseään siitä kuinka lopulta kuitenkin tekee parhaansa. Voi olla myös hyödyllistä kysyä itseltään, kuinka suhtautuisi johonkin hyvään ystävään, joka kärsii samalla tavoin itsekritiikistä. Monille onkin helpompaa olla armollisempi muita kuin itseään kohtaan ja tämä roolien vaihto voi auttaa omien asenteiden muuttamisessa.

Toisinaan harjoittaja saattaa meditaatiossa päätyä suorittamaan jotain meditaatiotekniikkaa liian innokkaasti ja liikaa yrittäen. Aie tässä kaikessa on kaunis: harjoittaja toivoo meditaatioharjoituksensa syvenevän nopeasti ja kantavan hedelmää. Tämä on erityisen tyypillistä samadhi-harjoituksen kaltaisissa meditaatioissa, joita määrittelee ajatus johonkin rauhalliseen tai keskittyneeseen tilaan pääsemisestä. Valitettavasti liiallinen yrittäminen tai intensiivinen halu eivät kuitenkaan auta samadhin syvenemisessä. Tarpeettoman intensiivisen yrittämisen ja tahdonvoiman käyttämisen saattaa tunnistaa esimerkiksi siitä että pakottaa hengitystään jonkinlaiseksi. Usein myös pyrkimys pitää huomio hengityksen parissa liian tiukalla otteella johtaa suurempaan rauhattomuuteen ja sen myötä hyvin pian turhautumiseen. Kun yritystä on liikaa, rauhallinen mielen ykseys alkaa tuntua pian mahdottomalta tavoitteelta.

Toisinaan ihmiset pyrkivät ratkaisemaan yrittämisen dynamiikkaan liittyvät ongelmat luopumalla yrittämisesta, tavoitteista tai jostain tietystä meditaatiotekniikasta lopullisesti.Tässä lapsi kuitenkin helposti heitetään menemään pesuveden mukana, sillä taitavan yrittämisen ja tavoitteiden soveltaminen on hyödyllinen taito meditaatiossa ja elämässä. Yhtenä meditatiivisena keinona muiden joukossa yrittämisen vähentäminen nollaan voi olla hyödyllinen lähestymistapa, erityisesti jos taipumuksena on yrittää liikaa. Harjoittaja voi huomioida miltä tämä tuntuu, ja tutkia mikä on minimimäärä yrittämistä jonka avulla huomio voi seurata hengitystä. Oikealle yrittämiselle ei ole mitään vakiomäärää, se vaihtelee mielen olosuhteiden mukaan. Jossain tilanteessa energisempi tahtotila voi olla hyödyllinen, toisinaan voi kokeilla yrittämisen vähentämistä minimiin. Buddha vertaa oikeaa yrittämisen määrää luutun kielen virittämiseen: jos se on liian kireä, se katkeaa. Jos se on liian löysä se ei soi.

Toisinaan liiallinen yrittäminen heijastuu myös jännityksinä kehossa. Onkin hyödyllistä antaa muodollisen harjoituksen alussa kunnolla aikaa kehon jännitysten rentouttamiselle. Kehoa voi skannata ja erityistä huomiota kannattaa antaa yleisimmille jännityksen paikoille, kuten esimerkiksi pallealle, hartioille, niskalle, leualle ja kasvojen lihaksille.

Kolmas seikka, jota harjoituksessa kannattaa vaalia, on kaunis tai miellyttävältä tuntuva hengitys. Samadhi syvenee kun huomio voi todella levätä hengityksen parissa ja uppoutua kehon tuntemuksiin. Huomion on helpointa syventyä hengityksen pariin silloin kun se tuntuu fyysisesti hyvältä. Tämän takia onkin tärkeää tulla tietoiseksi ja oppia vaalimaan hyvänolon ja onnellisuuden tunteita harjoituksessa. On myös hyödyllistä kiinnittää huomiota siihen mitkä olosuhteet synnyttävät miellyttäviä tunteita kehossa. Alussa mainittu hyväntahtoinen tai ystävällinen asenne harjoituksessa auttaa tässä. Samoin kehon rentous synnyttää mielihyvän tunteita.

Myös huomion jatkuvuus kohteen parissa synnyttää itsessään mielihyvää. Tässä mielessä jo pelkkä huomion säilyttäminen kohteessa auttaa harjoituksen syvenemisessä. Hengitystään voi myös muokata miellyttävämmäksi hienovaraisesti kokeilemalla minkälaiset muutokset tuntuvat hyviltä. Tämä voi tarkoittaa hengityksen pidentämistä tai lyhentämistä, syvempää tai pinnallisempaa hengitystä tai jotain muuta. Jos huomaa hengityksessään tarpeettomia jännityksiä voi antaa niiden rentoutua. Usein myös hengitykseen liittyvistä mielikuvista voi olla merkittävää hyötyä samadhille. Esimerkiksi ajatus siitä että hengitys ympäröi koko kehon ei välttämättä ole rationaalisesti perusteltavissa. Joillekin se voi kuitenkin avata miellyttävän kokemuksen jossa hengitys aistitaan kaikkialla kehossa.

Kun huomaa mielihyvän tunteita kehossaan, voi antaa huomion levätä kevyesti niiden parissa. Jälkikäteen voi pohtia mitkä olosuhteet johtivat näiden tuntemusten ilmestymiseen. Nämä olosuhteet voivat olla meditaatiossa syntyneitä, tai arkisessa toiminnassa tapahtuneita. Esimerkiksi voi huomata kuinka myötätuntoinen tai antelias teko jää vaikuttamaan kokemukseen ja siihen miltä hengitys tuntuu.

Hengityksen tarkkailu -meditaatiossa pyritään seuraamaan hengityksen tuntemuksia ja niiden muutoksia omassa kehossa. Harjoituksen tarkoituksena on saattaa mieli avoimeen ja rauhalliseen meditatiivisen tyyneyden tilaan, josta käsin on helpompi tarkkailla kehon ja mielen prosesseja. Näin harjoituksessa yhdistyvät meditatiivinen hiljentyminen (samadhi) sekä oivaltava ymmärrys mielen tapahtumien ja ilmiöiden luonteesta (vipassana). Nämä ominaisuudet kulkevat käsi kädessä. Hengityksen kanssa työskentely on luovan oppimisen prosessi. Rauhallisten mielentilojen kehittämiselle omistautunut harjoittaja saa väistämättä monia oivalluksia mielen luonteesta sekä kärsimyksen syistä ja sen muodostumisesta kokemuksessa.

Harjoituksen voi palauttaa kahteen askeleeseen: ensiksi huomio tuodaan hengityksen pariin ja sen jälkeen se pidetään siinä. Tämä vaikuttaa yksinkertaiselta, ja sitä se onkin. Huomion palauttaminen hengityksen tuntemuksiin ja niiden herkkä ja tarkkaavainen seuraaminen on potentiaalisesti hyvin tehokas tie meditaation syvenemiseen. Joskus tämä kuvauksen yksinkertaisuus kuitenkin johtaa siihen, että harjoitus käsitetään luonteeltaan jonkinlaiseksi mekaaniseksi tahdonvoiman ja kurin harjoittamiseksi. Tämänkaltainen ajattelu voi myös tehdä hengityksen tarkkailusta pitkäveteistä ja vastenmielistä puuhaa. Tähän sisältyy myös tärkeä oivallus: se miten käsitämme jonkin meditaatioharjoituksen vaikuttaa suoraan siihen miltä harjoitus tuntuu kokemuksessa. Onkin suositeltavaa ajatella hengityksen tarkkailua luovana harjoituksena, leikkinä, jossa harjoittaja voi vapaasti kokeilla eri menetelmiä ja lähestymistapoja ja tutkia mikä auttaa huomiota asettumaan hengityksen pariin.

Ensimmäinen vaihe, huomion kohdistaminen hengitykseen, vaikuttaa melko yksiselitteiseltä ohjeelta, mutta todellisuudessa harjoittajalla on erilaisia mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja. Huomio voi olla avoin ja laaja koko kehon kattava tietoisuus. Silloin jokaisen hengityksen voi pyrkiä aistimaan mahdollisimman kokonaisvaltaisesti koko kehossa. Tai vaihtoehtoisesti huomion voi kohdentaa johonkin tiettyyn vartalon osaan tai alueeseen, vaikkapa palleaan, rintakehään tai sierainten alueelle. Silloin voi pyrkiä tuntemaan millaisia kehon tuntemuksia sisään- ja uloshengitys synnyttävät valitulla alueella. Yksittäisessä meditaatioistunnossa voi myös vapaasti vaihdella näiden välillä aina sen mukaan mikä tuntuu toimivalta ja auttaa mieltä asettumaan meditaatioon.

Huomio voi itsessään myös olla kevyt tai intensiivinen, huomio voi siis levätä hyvin kevyesti hengityksen tuntemusten parissa, tai vaihtoehtoisesti sisäinen katse voi olla intensiivisempi ja energisempi. Myös tätä huomion intensiteettiä voi ja kannattaakin muunnella tilanteeseen sopivalla tavalla. Väsyneenä voi olla hyödyllistä tuoda huomioon enemmän valppautta ja energiaa. Jos taas mieli on jo rauhallinen, voi kokeilla miten kevyesti ja pehmeästi huomio voi seurata hengitystä, ja kuinka tämä puolestaan vaikuttaa siihen, miten miellyttävältä hengitys tuntuu. Aina kun huomaa huomionsa harhailevan jossain muualla, voi palauttaa sen takaisin hengityksen pariin ja kokeilla millainen lähestymistapa tässä hetkessä toimisi parhaiten.

Toinen kohta, huomion säilyttäminen hengityksessä, voi myös osoittautua haastavaksi. Mieli on tottunut ajattelemaan ja ajelehtimaan vapaasti. Tarvitaan toisaalta kärsivällisyyttä, mutta myös tutkivaa, kokeilevaa asennetta: mikä auttaisi huomiota asettumaan hengityksen pariin? Hengitystä voi halutessaan kokeilla pidentää hiukan, kehon jännitysten voi antaa rentoutua, voi myös etsiä mahdollisesti mukavampaa hengitystä, pehmentää sisään- tai uloshengitystä, tai kiinnittää huomiota miellyttäviin tuntemuksiin jossain osassa kehoa, ja havainnoida kuinka ne muuttuvat hengityksen mukana.

Jos vaihtoehtojen määrä alkaa kuulostaa monimutkaiselta, voi muistuttaa itseään, että pohjimmiltaan harjoitus on kuitenkin hyvin yksinkertaista: huomio lepää hengityksen tuntemusten parissa ja aina kun huomaa sen ajelehtineen toisaalle, pyrkii tuomaan sen takaisin. Tämä kaikki voi kuitenkin olla luovaa ja kokeilevaa.

Artikkeli esittelee Vihreä Buddha -dharmaryhmän Ilmastokirje-projektia ja hahmottelee buddhalaisen ympäristöaktivismin mahdollisuuksia.

 

Buddhalaisuuden on noustava oikeudenmukaisuuden puolustajaksi maailmassa, sen on oltava omantunnon ääni niille sosiaalisten, taloudellisten ja poliittisten vääryyksien uhreille, jotka eivät voi nousta puhumaan omasta puolestaan. Tämä on oman aikamme haaste buddhalaisuudelle.

– Bhikkhu Bodhi A Challenge to Buddhists

 

Joukko meditaatioharjoittajia kokoontuu aurinkoisena kevätaamuna Helsinginkadulle valoisaan olohuoneeseen meditoimaan ja keskustelemaan ilmastonmuutoksesta sekä kansalaisaktivismista. Tilaisuus on Vihreä Buddha -ryhmän toukokuussa 2015 järjestämä ilmastokirjetyöpaja. Vihreä Buddha määrittelee itsensä ilmasto- ja ympäristöaktivismille omistautuneeksi dharmaryhmäksi, jonka tarkoituksena on kehittää osallistuvan buddhalaisuuden muotoja ja tuoda ympäristö- ja kansalaisaktivismia osaksi buddhalaista harjoituskenttää.

Työpajan tarkoituksena on lähteä kirjoittamaan yhteisprosessina kirjettä tulevalle maatalous- ja ympäristöministerille. Tapahtumaa suunniteltaessa ministerinsalkut ovat vielä jakamatta, mutta projektin edetessä uudeksi maatalous- ja ympäristöministeriksi varmistuu keskustan Kimmo Tiilikainen.  Tarkoituksenamme on ottaa yhteisesti kirjoitetussa kirjeessä kantaa COP21 ilmastokokoukseen Pariisissa ja vaatia Suomelta kokouksessa edistyksellisempää, viisaampaa ja myötätuntoisempaa ilmastopolitiikkaa.

Aikomuksenamme on tehdä kirjeestä adressi ja kerätä siihen meditaatioharjoittajien allekirjoituksia myös muista buddhalaisista yhteisöistä. Tarkoituksenamme on myös käydä uskontodialogista keskustelua ja kannustaa muita perinteitä ja ruohonjuuritason yhteisöjä kirjoittamaan omien uskonnollisten traditioidensa eettisistä lähtökohdista samankaltaisia adresseja, jotka aiomme luovuttaa myöhemmin syksyllä maatalous- ja ympäristöministeri Tiilikaiselle.

Työpajan aamupäivä on omistettu meditaatiolle ja reflektiolle. Yksi päämääristämme on löytää kokemuksellinen ja henkilökohtainen emotionaalinen yhteys ilmastokysymyksiin ja ongelmiin. Ilmastopsykologiasta kirjoittavan George Marshallin mukaan ilmastoliike tarvitsee koskettavia narratiiveja ja tunteita puhuttelevia tapoja jäsentää ilmastonmuutoksen todellisuutta inhimillisellä tasolla. Yksi ilmastokeskusteluun liittyvistä ongelmista on tieteellisen ja rationaalisen lähestymistavan painotus ilmastokysymyksissä. Tämä lähestymistaspa  rajaa ilmastodiskurssin sävyltään kliinisen abstraktiksi ja teoreettiseksi. Tieteen piirissä teoreettisuus ei muodosta ongelmaa, mutta poliittisen aktivismin kannalta konkreettinen tarttumapinta ja mahdollisuus samaistua esimerkiksi ilmastopakolaisten tai tulevien sukupolvien väistämättömiin kärsimyksiin jää vähäiseksi, jos keskustelun pääasiallisena fokuksena on hiilidioksidipäästöjen hiukkasmäärät tai sähkön tuotantomuodot. Sen lisäksi, että solidaarisuus ja kyky samaistua on tärkeää poliittisen vaikuttamisen ja aktivoitumisen kannalta, se on myös merkittävää buddhalaisesta näkökulmasta empatiakyvyn ja myötätunnon syvenemiselle.

Massiivisen ympäristökatastrofin kokemuksellinen ja kokonaisvaltainen kohtaaminen on myös psykologisesti haastavaa: on lamaannuttavaa ja potentiaalisesti murskaavaa pysähtyä miettimään esimerkiksi seuraavan sadan vuoden mahdollisia kehityskaaria nykyisen tieteen ja ilmastopolitiikan valossa. Yksittäisen ihmisen realistiset poliittiset vaikutusmahdollisuudet jäävät helposti tuntumaan myös täydellisen mitättömiltä näiden ongelmien edessä. Buddhalaisen psykologian ytimessä on kuitenkin kärsimyksen avoin ja suora kokemuksellinen kohtaaminen, sekä siitä vapautuminen viisaan ymärryksen kautta. Haluamme  soveltaa näitä meditatiivisia lähestymistapoja ilmastokysymyksiin ja aktivismiin, sekä tutkia kuinka  kohdata 2000-luvun ympäristöongelmien realiteetit lamaantumatta tai menettämättä omaa henkistä tasapainoamme ja hyvinvointiamme. Buddhalaisesta meditatiivisesta perinteestä kumpuavat ideaalit  kannustavat harjoittajaa ulottamaan myötätuntonsa kaikkiin eläviin olentoihin. Buddhalaismunkki ja aktivisti Bhikkhu Bodhi huomauttaa kuitenkin kriittisessä esseessään A Challenge to Buddhists, kuinka nämäkin ylevät ideaalit voivat helposti jäädä yksittäisen harjoittajan henkilökohtaisiksi meditatiivisiksi kokemuksiksi, jotka eivät löydä konkreettista ilmaisuaan tai toiminnallista muotoaan maailmassa. Työpajassa haluamme tutkia, miltä näiden ideaalien toteuttaminen voisi näyttää nykymaailmassa yhteiskunnallisen- ja ympäristöaktivismin kontekstissa. Vaikka painotammekin työpajassamme kokemuksellisen myötätunnon merkitystä, haluamme myös viestimme perustuvan tieteelliselle tutkimukselle.

Aloitamme työpajan ohjatulla meditaatiolla sekä Joanna Macyn  mielikuva- ja kirjoitusharjoituksella, jossa pyritään hahmottamaan oman ympäristöaktivismin ja toiminnan syitä ja seurauksia, sekä erityisesti näihin liittyviä tunteita. Harjoitusten jälkeen puramme niistä nousseita kokemuksia ja ajatuksia  ryhmäkeskustelussa. Iltapäivällä siirrymme ideoimaan kirjeen sisältöä ja muotoa buddhalaisen arvomaailman, ilmastotieteen, sekä kirjeen rakenteen ja retoriikan suhteen. Osallistujat jakautuvat kahteen ryhmään, jotka alkavat työstää tahoillaan omia kirjeitään. Työpajan viimeisessä osioissa luemme vielä keskeneräiset tekstit läpi, ja alamme koota niistä osia varsinaiseen kirjeeseen.

Työpajan ja kirjoitusprosessin aikana esiin nousee huvittavia ongelmia: suuri osa ryhmämme buddhalaista meditaatiota aktiivisesti harjoittavista henkilöistä ei erityisesti määrittele itseään buddhalaisiksi. Joudumme hiomaan sanamuotoja tarkkaan, ettei adressimme rajaisi muita potentiaalisia allekirjoittajia ulkopuolelleen. Työprosessi on kokonaisuudessaan tiivis, muoto toimiva ja keskustelu aktiivista. Kirjeistä ei kuitenkaan tule valmiita työpajan aikana, joten kokoamme osallistujista kirjoittajaryhmän, joka jatkaa kirjeen työstämistä ryhmäprosessina verkossa jaetun yhteisdokumentin avulla.

Työpaja jää kokonaisuudessaan tuntumaan osallistujien ja fasilitoijien mielestä onnistuneelta. Olimme suunnitelleet päivää vapaan kokeilun hengessä, sillä valmiita muotoja tai vastauksia sille, miltä buddhalaisesta arvomaailmasta nouseva ympäristövaikuttaminen saattaisi näyttää, ei ole. Visio buddhalaisen aktivismikulttuurin rakentamisesta on laaja ja pitkäjänteinen. Viitekehyksenä se tuntuu kuitenkin mielekkäältä, sillä pienen ryhmän yksittäisen projektin vaikutusmahdollisuudet jäävät väistämättä rajalliseksi ja toiminta tuntuu merkityksellisemmältä kun sen hahmottaa osaksi laajempaa kokonaisuutta ja jatkumoa.

 

Klikkaa lintua, näe @keskitiedharma twitterissä

Seuraa

Get every new post delivered to your Inbox.

%d bloggers like this: